Naurettavaa parisuhdeväkivaltaa

Huumori on vaikea laji. Sitä kirjoittaessa ei ikinä voi tietää, nauraako lukija vai ei. Nykyään puhutaan myös paljon niin sanotuista mielensäpahoittajista tai ammattiloukkaantujista. Kuuleman mukaan he ovat ihmistyyppi, joka pahoittaa mielensä pienistä ja jopa täysin turhista asioista. Kysehän oli kuitenkin vain vitsistä – vai oliko?

Joitain vuosia sitten Helsingin Sanomien mielipidepalstalla käytiin keskustelua Viivi ja Wagner -sarjakuvan huumorista ja siitä, että sen tulkittiin nauravan lähisuhdeväkivallalle. Mielipidekirjoituksessa tuomittiin se, kuinka huumorisarjakuva esittää naisen mieheen kohdistaman väkivallan naurunarvoisena asiana ja vähättelee samalla vakavaa asiaa. Sarjakuvan tekijä Juba Tuomola tyrmää vastineessaan kritiikin kirjoittamalla huumorin voivan olla joillekin ainoa keino käsitellä ahdistavaksi koettuja aiheita. Väitettään hän perustelee sillä, että piirrettyyn hahmoon kohdistuva väkivalta on tarpeeksi abstraktia, jotta sen voi kokea jopa terapeuttisena.

Kuinka abstraktia Viivi ja Wagner -sarjakuvanväkivalta sitten on? Väkivallan abstraktius vaatii sen, että muukin sarjakuva on tarpeeksi etäännytetty todellisesta maailmasta. Viivissä ja Wagnerissa mies esitetään sikana, mikä ei vielä riitä viemään lukijan ajatuksia kovinkaan kauas arjestamme, sillä niin usein sikaa on käytetty huonokäytöksisen miehen allegoriana. Tämän lisäksi Viivin ja hänen sikamiehensä elämä esitetään usein suhteellisen realistisena. Heille syntyy riitaa muun muassa rahasta, Wagnerin oluen juonnista ja tämän ikävästä suhtautumisesta anoppiinsa – ei vaikuta kovinkaan abstraktilta. Sarjakuvan sisäinen maailma onkin lähempänä realismia kuin abstraktia. Siksi myös sen väkivalta voi tuntua lukijasta yllättävänkin todelliselta.

Juba Tuomola puolustautuu kritiikkiä vastaan liittämällä sarjakuvansa osaksi pitkään jatkunutta väkivaltaisten sarjakuvapariskuntien traditiota, kuten esimerkiksi Vihtori ja Klaara. Naisten harjoittaman parisuhdeväkivallan representaatiot ovat siis olleet osa huumorisarjakuvia jo pitkään, sillä samaan jatkumoon voi lisätä suomalaisten ikisuosikin Aku Ankan, joka on niin monesti saanut rakkaalta Iinekseltään nokilleen. Onko traditio kuitenkaan pätevä syy esittää stereotyyppistä väkivaltaa vai vain helppo suoja, jonka taakse piiloutua kritiikiltä?

Nauru voi hyväntahtoista, mutta usein se on kuitenkin luonteeltaan vähättelevää. Kun me nauramme jollekin, me asetamme itsemme naurun kohteen yläpuolelle. Sanontakin sanoo vahingonilon olevan paras ilo. Kun parisuhdeväkivallasta tehdään naurettavaa, se vähättelee pahoinpitelyn tuomittavuutta. Väkivallanteosta ja sen seurauksista tulee huvittavia ja täten hyväksyttävämpiä. Tuomolan sarjakuvan pitääkin yllä sitä stereotypistä käsitystä, että naisen mieheen kohdistamassa väkivallassa on jotakin hauskaa, vaikka juuri tällaisesta asenneilmapiiristä pitäisi päästä eroon.

Vakaville asioille naureskelua voidaan lähestyä myös ranskalaisen filosofi Henri Bergsonin ajatusten kautta. Hänen mukaansa nauru tarvitsee aina sosiaalisen kontekstin, koska nauru on aina jonkun tietyn ryhmän naurua jollekin toiselle ryhmälle: suomalaiset nauravat ruotsalaisille, jääkiekkoilijat jalkapalloilijoille, miehet naisille ja toisinpäin. Bergsonin väittää naurun vaativan välinpitämättömyyttä, jos naurat jollekin, se on osoitus siitä, ettet tunne tätä kohtaan myötätuntoa. Hän ajattelee naurun olevan rankaisumekanismi, joka pyrkii saamaan kohteelleen tukalan olon ja ohjaamaan väärille urille joutuneita tapoja oikeaan suuntaan. Nauru on siis parhaimmillaan korjaava elementti, joka paljastaa jonkin vian tai poikkeaman normista, ja siksi vinoilun kohde voi pyrkiä muuttamaan naurettavuuden itsessään. Bergson onkin sitä mieltä, että nauru voi olla parantavaa ja ratkaista ongelmia.

Ihanteellisessa tapauksessa pystyisimme vitsailemaan tosielämässä ahdistavaksi koetuille aiheille, jolloin nauru auttaisi meitä huomaamaan ja korjaamaan virheet joille nauramme. Kärjistäen voisi sanoa, että mitä äänekkäämmin me nauramme väkivaltaisille ihmisille sitä tietoisemmiksi nämä tulevat oman käytöksensä tuomittavuudesta, tuntevat olonsa tukalaksi ja saattavat jopa muuttaa toimintamalliaan. Pienenkin korjaavuuden aikaansaamiseksi vaaditaan kuitenkin onnistunutta huumoria. Korjaavuus epäonnistuu täysin, jos naurun kohde on väärä. Näin käy Tuomolan Viivin ja Wagnerin-sarjakuvastripin kohdalla, sillä siinä meidän on tarkoitus nauraa kärsäänsä saaneelle Wagnerille, eikä tätä lyöneelle Viiville. Tuomola tuntuu väittävän pahoinpitelyn olevan uhrin vika, koska sika ansaitsi selkäsaunan toimittuaan ajattelemattomasti.

Juba Tuomolan mainitsemaa Vihtori ja Klaara -sarjakuvaa voi Viivin ja Wagnerin tapaan tarkastella Henri Bergsonin filosofian kautta. Tuomolan mielestä Vihtorissa ja Klaarassa esiintyy samanlaista parisuhdeväkivaltaa kuin hänen omassa sarjakuvassaan. Tässä Tuomola on väärässä, sillä Vihtorin ja Klaaran tapauksessa naurun kohteena ei ole väkivallan uhri Vihtori vaan väkivallantekijä Klaara. Lukijat nauravat Klaaran yliampuvalle ja tuittupäiselle käytökselle, eivätkä sille, että Vihtori ottaa osumaa astioista, joilla Klaara häntä paiskoo. Tässä tapauksessa Bergsonin filosofia toteutuu paremmin. Me nauramme Klaaralle, koska tämän käytöksessä on jokin virhe. Nauru on siis korjaavaa ja voi parhaassa tapauksessa muuttaa väärää toimintamallia.

Kritiikki Viivi ja Wagner-sarjakuvastrippiä kohtaan on oikeutettua. Kyseinen sarjakuva vähättelee naisen mieheen kohdistaman parisuhdeväkivallan ja vahvistaa jo entuudestaan vahvoja stereotypioita siitä, että tällainen väkivalta olisi jotenkin vähemmän tuomittavaa. Juba Tuomola ei vastineellaan onnistu kaatamaan häntä vastaan esitettyjä syytöksiä, vaikka onkin oikeassa siinä, että vakavistakin asioista saa tehdä huumoria ja huumori voi joskus olla terapeuttista. Tuomolan suurin ongelma on siinä, ettei hänen sarjakuvansa ole hauska, eikä naurun parantava vaikutus toimi.

Vakavista asioista pitää edelleenkin pystyä tekemään huumoria. Vitsinkertojan täytyy kuitenkin olla taitava ja tietää, miksi me nauramme. Parhaimmillaan huumori voi nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia ja olla mukana muuttamassa niitä. Toivottavasti näemme jatkossa enemmän juuri sellaista huumoria niin sarjakuvissa kuin muissakin teoksissa.