Naurettavaa parisuhdeväkivaltaa

Huumori on vaikea laji. Sitä kirjoittaessa ei ikinä voi tietää, nauraako lukija vai ei. Nykyään puhutaan myös paljon niin sanotuista mielensäpahoittajista tai ammattiloukkaantujista. Kuuleman mukaan he ovat ihmistyyppi, joka pahoittaa mielensä pienistä ja jopa täysin turhista asioista. Kysehän oli kuitenkin vain vitsistä – vai oliko?  

Joitain vuosia sitten Helsingin Sanomien mielipidepalstalla käytiin keskustelua Viivi ja Wagner -sarjakuvan huumorista ja siitä, että sen tulkittiin nauravan lähisuhdeväkivallalle. Mielipidekirjoituksessa tuomittiin se, kuinka huumorisarjakuva esittää naisen mieheen kohdistaman väkivallan naurunarvoisena asiana ja vähättelee samalla vakavaa asiaa. Sarjakuvan tekijä Juba Tuomola tyrmää vastineessaan kritiikin kirjoittamalla huumorin voivan olla joillekin ainoa keino käsitellä ahdistavaksi koettuja aiheita. Väitettään hän perustelee sillä, että piirrettyyn hahmoon kohdistuva väkivalta on tarpeeksi abstraktia, jotta sen voi kokea jopa terapeuttisena. 

Helsingin Sanomat 1.9.2014

Kuinka abstraktia Viivi ja Wagner -sarjakuvanväkivalta sitten on? Väkivallan abstraktius vaatii sen, että muukin sarjakuva on tarpeeksi etäännytetty todellisesta maailmasta. Viivissä ja Wagnerissa mies esitetään sikana, mikä ei vielä riitä viemään lukijan ajatuksia kovinkaan kauas arjestamme, sillä niin usein sikaa on käytetty huonokäytöksisen miehen allegoriana. Tämän lisäksi Viivin ja hänen sikamiehensä elämä esitetään usein suhteellisen realistisena. Heille syntyy riitaa muun muassa rahasta, Wagnerin oluen juonnista ja tämän ikävästä suhtautumisesta anoppiinsa – ei vaikuta kovinkaan abstraktilta. Sarjakuvan sisäinen maailma onkin lähempänä realismia kuin abstraktia. Siksi myös sen väkivalta voi tuntua lukijasta yllättävänkin todelliselta.

Juba Tuomola puolustautuu kritiikkiä vastaan liittämällä sarjakuvansa osaksi pitkään jatkunutta väkivaltaisten sarjakuvapariskuntien traditiota, kuten esimerkiksi Vihtori ja Klaara. Naisten harjoittaman parisuhdeväkivallan representaatiot ovat siis olleet osa huumorisarjakuvia jo pitkään, sillä samaan jatkumoon voi lisätä suomalaisten ikisuosikin Aku Ankan, joka on niin monesti saanut rakkaalta Iinekseltään nokilleen. Onko traditio kuitenkaan pätevä syy esittää stereotyyppistä väkivaltaa vai vain helppo suoja, jonka taakse piiloutua kritiikiltä?

Nauru voi hyväntahtoista, mutta usein se on kuitenkin luonteeltaan vähättelevää. Kun me nauramme jollekin, me asetamme itsemme naurun kohteen yläpuolelle. Sanontakin sanoo vahingonilon olevan paras ilo. Kun parisuhdeväkivallasta tehdään naurettavaa, se vähättelee pahoinpitelyn tuomittavuutta. Väkivallanteosta ja sen seurauksista tulee huvittavia ja täten hyväksyttävämpiä. Tuomolan sarjakuvan pitääkin yllä sitä stereotypistä käsitystä, että naisen mieheen kohdistamassa väkivallassa on jotakin hauskaa, vaikka juuri tällaisesta asenneilmapiiristä pitäisi päästä eroon.

Vakaville asioille naureskelua voidaan lähestyä myös ranskalaisen filosofi Henri Bergsonin ajatusten kautta. Hänen mukaansa nauru tarvitsee aina sosiaalisen kontekstin, koska nauru on aina jonkun tietyn ryhmän naurua jollekin toiselle ryhmälle: suomalaiset nauravat ruotsalaisille, jääkiekkoilijat jalkapalloilijoille, miehet naisille ja toisinpäin. Bergsonin väittää naurun vaativan välinpitämättömyyttä, jos naurat jollekin, se on osoitus siitä, ettet tunne tätä kohtaan myötätuntoa. Hän ajattelee naurun olevan rankaisumekanismi, joka pyrkii saamaan kohteelleen tukalan olon ja ohjaamaan väärille urille joutuneita tapoja oikeaan suuntaan. Nauru on siis parhaimmillaan korjaava elementti, joka paljastaa jonkin vian tai poikkeaman normista, ja siksi vinoilun kohde voi pyrkiä muuttamaan naurettavuuden itsessään. Bergson onkin sitä mieltä, että nauru voi olla parantavaa ja ratkaista ongelmia.

Ihanteellisessa tapauksessa pystyisimme vitsailemaan tosielämässä ahdistavaksi koetuille aiheille, jolloin nauru auttaisi meitä huomaamaan ja korjaamaan virheet joille nauramme. Kärjistäen voisi sanoa, että mitä äänekkäämmin me nauramme väkivaltaisille ihmisille sitä tietoisemmiksi nämä tulevat oman käytöksensä tuomittavuudesta, tuntevat olonsa tukalaksi ja saattavat jopa muuttaa toimintamalliaan. Pienenkin korjaavuuden aikaansaamiseksi vaaditaan kuitenkin onnistunutta huumoria. Korjaavuus epäonnistuu täysin, jos naurun kohde on väärä. Näin käy Tuomolan Viivin ja Wagnerin-sarjakuvastripin kohdalla, sillä siinä meidän on tarkoitus nauraa kärsäänsä saaneelle Wagnerille, eikä tätä lyöneelle Viiville. Tuomola tuntuu väittävän pahoinpitelyn olevan uhrin vika, koska sika ansaitsi selkäsaunan toimittuaan ajattelemattomasti.

Juba Tuomolan mainitsemaa Vihtori ja Klaara -sarjakuvaa voi Viivin ja Wagnerin tapaan tarkastella Henri Bergsonin filosofian kautta. Tuomolan mielestä Vihtorissa ja Klaarassa esiintyy samanlaista parisuhdeväkivaltaa kuin hänen omassa sarjakuvassaan. Tässä Tuomola on väärässä, sillä Vihtorin ja Klaaran tapauksessa naurun kohteena ei ole väkivallan uhri Vihtori vaan väkivallantekijä Klaara. Lukijat nauravat Klaaran yliampuvalle ja tuittupäiselle käytökselle, eivätkä sille, että Vihtori ottaa osumaa astioista, joilla Klaara häntä paiskoo. Tässä tapauksessa Bergsonin filosofia toteutuu paremmin. Me nauramme Klaaralle, koska tämän käytöksessä on jokin virhe. Nauru on siis korjaavaa ja voi parhaassa tapauksessa muuttaa väärää toimintamallia.

Kritiikki Viivi ja Wagner-sarjakuvastrippiä kohtaan on oikeutettua. Kyseinen sarjakuva vähättelee naisen mieheen kohdistaman parisuhdeväkivallan ja vahvistaa jo entuudestaan vahvoja stereotypioita siitä, että tällainen väkivalta olisi jotenkin vähemmän tuomittavaa. Juba Tuomola ei vastineellaan onnistu kaatamaan häntä vastaan esitettyjä syytöksiä, vaikka onkin oikeassa siinä, että vakavistakin asioista saa tehdä huumoria ja huumori voi joskus olla terapeuttista. Tuomolan suurin ongelma on siinä, ettei hänen sarjakuvansa ole hauska, eikä naurun parantava vaikutus toimi.

Vakavista asioista pitää edelleenkin pystyä tekemään huumoria. Vitsinkertojan täytyy kuitenkin olla taitava ja tietää, miksi me nauramme. Parhaimmillaan huumori voi nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia ja olla mukana muuttamassa niitä. Toivottavasti näemme jatkossa enemmän juuri sellaista huumoria niin sarjakuvissa kuin muissakin teoksissa.

Paikat, joissa taika tapahtuu.

Kirjailijan ja käsikirjoittajan työssä on kenties parasta vapaus. Se että voin tehdä työtäni käytännössä katsoen missä vain. Toki televisiotyössä on hetkensä, jolloin täytyy käydä palavereissa tai istu niin sanotuissa writers roomeissa ideoimassa. Kuitenkin yleensä työn voi tehdä vaikka paikallisessa pubissa. Sitäkin olen kokeillut, mutta ehkä pidemmän päälle se ei ole paras mahdollinen ratkaisu. Toki kirjoittamisen takkuillessa pahasti pubi ja tuoppi hyvää brittiläistä alea saattaa auttaa yskähtelevän koneiston käyntiin.

Missä minä sitten kirjoitan? Kotikaupungissani Joensuussa minulla on työpiste Woutilassa. Työhuone on hyvä olla olemassa, sillä kaikki päivät kotona kissojen kanssa saattaa aiheuttaa höpertymistä. Toki yleensä työviikon aikana vietän ainakin yhden kotipäivän, jolloin testailen uusia ideoitani kertomalla niitä kissoilleni. Woutilan hyvä puoli on se, että siellä ei ole pelkästään minun työpisteeni vaan paikassa työskentelee useampi luovanalan ihminen. Pienimuotoinen kulttuurikupla, hyvät kahvit ja keskustelut antavat virikettä omaankin työhöni.

Televisiotöiden vuoksi pendelöin (hirveä sana, mutta käytin sitä juuri siksi) paljon Helsingissä. Joensuun ja Helsingin välinen junamatka kestää miltei viisi tuntia, joskus VR:n kanssa jopa paljon pidempään. Tuolla matkalla ehtii kirjoittaa vaikkapa useamman kohtauksen Salattuja elämiä tai editoida kirjan luvun tai väsätä treatmentin johonkin uuteen nuorten nettisarjaan.

Junan lisäksi jo mainitsemani pubit tai kahvilat ovat oivallisia paikkoja kirjoittaa. Myös kirjastot ja yliopistot toimivat hyvin, etenkin jos kaipaa rauhallisempaa ympäristöä. Taustatutkimusta tehdessäni saatan joskus päätyä Itä-Suomen yliopiston kirjastoon selaamaan vanhoja sanomalehtiuutisia mikrofilmiltä ja samalla kirjoitan jotakin tekstiä eteenpäin kirjaston hiljaisuudessa.

Residenssityöskentely tuo vaihtelua arkeen. Itse vietin joitain vuosia sitten melkein kuusi kuukautta Roomassa Villa Lantessa. Tuo puolivuotinen oli minulle äärimmäisen antoisaa aikaa niin kirjoittamisen, sosiaalisen elämän kuin halvan viininkin suhteen.

Kuva mökin ikkunasta blogimerkinnän kirjoituspäivänä.

Ehkä kuitenkin kaikkein paras paikka luovuudelle on mökki. Onneksi minulle on vanhempieni sukujen kautta siunaantunut useampikin mökihtävä paikka, jonne vetäytyä kirjoittamaan. Teinistä tähdeksi -kirjan kirjoitin äitini lapsuuden kotitilalla Lieksan Sarkkilassa ja samaisessa paikassa olen viimeistellyt myös molemmat #Secondhand -dekkarini. Isäni kotipaikka on puolestaan Kinahmon saaressa, jossa perheelläni on myös hyvin pieni ja askeettinen mökki. Tämä saari on minulle ehkä kaikkein rakkain paikka tässä maailmassa. Itse asiassa kirjoitan tätä blogia juurikin siellä. Tuvan ikkunoista näkyy tyynelle Pieliselle ja ainoa ääni minkä kuulen syntyy siitä, kun nakutan vähän liiankin pienintä bluetooth näppäimistöä ja kirjoitan tätä ylös puhelimelleni.

Tämän saaren ainoa miinus onkin sähköttömyys. Se ei muuten haitaisi minua lainkaan, mutta en kuitenkaan halua enää tehdä töitäni kirjoituskoneella. Vanha läppärini tarvitsee virtaa siinä missä minä tarvitsen lisää kahvia termarista.

Kuunnellako vaiko lukea?

Minä aloitin lukemisen aika nuorena. Jo kolmannella luokalla luin läpi Stephen Kingin tuotannon. Tai no ainakin sen, mitä sain käsiini Lieksan kirjastosta. Tuolloin 90-luvun alun aikoihin lukeminen oli ainoa keino nauttia proosasta. Tai olihan silloinkin joitain äänikirjoja kymmenen c-kasetin pakkauksina. Ne olivat kuitenkin lähinnä klassikoita, eikä alakouluikäistä Akia kiinnostanut Täällä Pohjantähden alla pätkääkään.

Tänä päivänä tilanne on hyvin toinen. Minunkin taskussani kulkee päivittäin satojentuhansien teoksien kirjasto. Äänikirjat ovat tulleet pelastamaan kirjallisuuden. Näin ainakin minä uskon. Ja tunnustettakoon nyt, etten vielä pari vuotta sitten ollut lainkaan samaa mieltä. Vannoin perinteisen printtikirjan nimeen. Siihen että sain pitää opusta kädessäni, katsoa sen kantta ja lehteillä sivuja omaan tahtiini. Kirjojen tuoksussakin on jotain maagista. Sitten kuitenkin päädyin kirjoittamaan äänikirjasarjaa, joten päätin, että ehkä olisi ihan hyvä kuunnella ennen kirjoittamista edes jokin äänikirja.

Aika nopeasti olin koukussa. Äänikirjat avasivat aivan uudenlaisen mahdollisuuden “lukea”. Aina ennen minun oli pitänyt löytää arkeni keskeltä aikaa syventyä kirjaan. Yleensä siis lukeminen painottui iltaan juuri ennen nukahtamista. Oikeastaan trendi oli se, että lukemiseni oli vähentynyt huomattavasti ja luin oikeastaan enää joulu- ja kesälomilla. Äänikirjat tulivat kuitenkin mukaani ruohonleikkuuseen, lenkeille, pitkille automatkoille, julkiseen liikenteeseen ja työmatkapyöräilyyn. Käytännössä siis niihin paikkoihin ja hetkiin, joissa perinteisen kirjan lukeminen olisi ollut hankalaa, laitonta tai jopa hengenvaarallista. Siinä missä olin lukenut aiemmin ehkä viisi kirjaa vuodessa niin kulutinkin saman määrän viikossa. Olin haltioissani!

Hieman myöhemmin innostuin e-kirjoista, sillä kaikkia haluamiani kirjoja ei valtavan suuresta tarjonnasta huolimatta löytynyt äänikirjoina, mutta sen sijaan ne sai kätevästi elektronisina kirjoina samasta palvelusta mistä äänikirjatkin. Itse käytän äänikirjojen kuunteluun Storytel -palvelua, jonka lukulaitteella luen e-kirjat. Lukulaitteidein elektroninen muste on silmälle huomattavasti paljon miellyttävämpää kuin puhelinten tai tablettien sininen valo, joten paljon e-kirjoja lukevalle lukulaitteet ovat ehdoton hankinta.

Storytel Reader ja kesän viimeinen mökkireissu.

Matkustaessa äänikirjasovelluksen tai e-kirjalukulaitteen valtava kirjasto kulkee aina mukana. Useimmissa sovelluksissa kirjoja voi ladata myös offline -käyttöä varten, joten kuunteleminen ja lukeminen onnistuu vaikka internetyhteyttä ei olisikaan. Enää matkalaukkuni ei siis täyty kirjoista. Joskin yleensä lomaillessa takaisin päin tullessa laukkuun on eksynyt paikallisista kirjakaupoista kirja tai kaksi. Perinteisellä kirjalla, kun on edelleen se oma viehätyksensä. Ja se maaginen tuoksu.

“Miten sinä miehenä voit kirjoittaa naishahmoa?”

Otsikon kysymyksen olen kuullut useammankin kerran sen jälkeen, kun aloin kirjoittaa Hannele Martin seikkailuja Storytelin äänikirjapalveluun. Itse asiassa asiaa ihmeteltiin jo silloin, kun kirjoitin päiväkirjamuotoisen nuortenkirjan Teinistä tähdeksi - Kuinka Sarasta tuli Peppi. Pahoittelen seuraavan muiston huonoa huumoria, mutta tuolloin äitini ihan oikeastikin totesi ylpeillen eräässä kahvipöytäkeskustelussa, kuinka “Aki on osannut päästä tosi hyvin teinitytön pöksyihin”. Rakas äitini yritti siis kehua, että olin kirjaa kirjoittaessani osannut uskottavasti samaistua Saraan ja tämän kokemuksiin, ajatuksiin sekä tunteisiin.

Ihan rehellisesti sanottuna minä en ole juuri koskaan ajatellut tarinoideni hahmojen sukupuolta kirjoittaessani. Kirjoitan aina ihmisiä, en sukupuolta. Koen, että ihmisten ongelmat, elämäntilanteet, haaveet, pelot, tunteet ja jopa toiminta ovat pohjimmiltaan aika samankaltaisia oli kyseessä sitten mies tai nainen. 

Totta kai nuoreksi naiseksi kasvaminen on monellakin tapaa erilaista kuin mieheksi kasvaminen. Myöskin aikuisiällä on asioita, joita en miehenä pysty tavoittamaan samalla tapaa kuin naiset ne kokevat. Jonkin verran pystyn kuvittelemaan ja samaistumaan, mutta esimerkiksi jotkin keholliset asiat ovat sellaisia, ettei minulla ole niistä minkäänlaista omaa kokemusta. Tietenkään ei ole. Silti perinteinen miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta -ajattelu on aivan typerää ja perseestä. Me emme ole niin erilaisia, etteikö mies pystyisi kirjoittamaan naispäähenkilöä tai nainen miestä.

Esimerkiksi Teinistä tähdeksi -kirja kertoi teini-ikäisestä Sarasta, joka pääsi näyttelemään suosittuun televisiosarjaan. Kirjaa varten keskustelin paljon Saran kanssa ja tästä oli iso apu, kun loin kirjan fiktiivistä Saraa, henkilöhahmoa jonka pohjana oli oikea ihminen, mutta joka oli kuitenkin isoksi osaksi minun mielikuvitustani. Haastatteluiden lisäksi ammensin tuohon hahmoon yhtälailla omia teini-ikäni muistoja, kokemuksia ja tuntemuksia. Sillä ei ollut väliä, että minä olin ollut teinipoika ja Sara oli tyttö – teini-iän epävarmuus ja samalla tulevaisuuden odotukset, haaveet ja ihastumisen tunteet olivat samankaltaisia meidän kummankin nuoruudessa.

 #Secondhand dekkareideni päähenkilö Hannele Martti painii huonon itsetunnon ja ylipainon kanssa. Ongelmat ovat samoja, joista olen itsekin kärsinyt jossain vaiheessa elämääni. Toki Hannelen kohdalla nämä asiat ovat päätyneet määrittämään hänen elämäänsä hyvinkin paljon, siinä missä itse olen ehkä onnistunut käsittelemään asiat paremmin. Kirjailijat laittavat hahmoihinsa aina jonkin verran itseään ja omia kokemuksiaan, minkä vuoksi nämä hahmot tuntuvat todellisilta. Tämän vuoksi kirjojeni päähenkilön sukupuolella ei pitäisi olla mitään väliä, sillä väliä on vain sillä, kuinka todellinen, aito ja samaistuttava päähenkilö lukijan mielestä on.

Tietyllä tapaa toivoisin, ettei minun tarvitsisi kuulla otsikon kaltaista kysymystä niin usein. Jospa siis sovitaan, että suhtaudumme toisiimme ainakin ensin ihmisinä ja sitten vasta sukupuolena.

Roska-auton kuljettaja vs. kirjailija

Lapsena haaveilin olevani aikuisena roskakuski, hieman vanhempana taas kerroin äidilleni, että minusta tulee kirjailija. Äiti sanoi, ettei kannata, ei sillä kirjoittamalla kukaan elä. Äiti oli väärässä, mutta vain tuon yhden kerran. Muuten äiti on tietenkin aina oikeassa. 

Nyt olen kirjoittanut työkseni miltei 14 vuoden ajan, niin tv-käsikirjoituksia, mainoksia kuin proosaakin. Kirjailijaksi olen voinut kutsua itseäni vuodesta 2009, jolloin kirjoittamani nuortenkirja, Teinistä tähdeksi - Kuinka Sarasta tuli Peppi, julkaistiin. 

Roskakuskin hommista en ole enää haaveillut, mutta olen joskus miettinyt, että näissä kahdessa ammatissa on kuitenkin jotain samaa. Kirjoittamisessa ja kirjailijan ammatissa ei mielestäni nimittäin ole sellaista mystistä gloriaa, mitä tämän ammatin ylle aina välillä pyritään sovittamaan. Pohjimmiltaan kirjoittamisessa on kyse ennalta suunnitellun reitin ajamisesta ja siitä, että matkan varrelta kerää mukaan muiden jätteitä, jotka toimitetaan perille niin, että niistä voi jatkojalostaa jotakin käyttökelpoista.

Kirjailija suunnittelee reitin (tarina), jota pitkin hän lähtee ajamaan (kirjoittamaan), hän poimii kohtaamiltaan ihmisiltä ideoita, puhetta, persoonia ja mitä tahansa muuta aineksia (ns. jätteitä), välillä saatetaan eksyä reitiltä, mutta yllättävät mutkat tuovat vain vaihtelua reittiin, jolle lopulta löydetään takaisin. Reitin lopussa kirjailijalla on “auto” täynnä aineksia, jotka ovat vieneet hänet päämäärään eli jätteenkäsittelylaitokselle (kustantamo tai tuotantoyhtiö). Täällä työskentelevät taitavat ihmiset (kustannustoimittajat tai tv-maailmassa tuottajat ja ohjaajat) jatkokäsittelevät kirjailijan tuoman lastin ja lopulta siitä syntyy valmis teos.

Ennen kaikkea molemmissa hommissa vaaditaan vahvoja perslihaksia, sillä istumaan joutuu paljon. Sekä tietenkin sitä, että sietää paljon paskaa.

Ehkä siis olen onnellinen, että olen nyt tilanteessa, jossa olen voinut yhdistää kaksi lapsuuteni haaveammattia. Äitikin on ihan tyytyväinen.