Roska-auton kuljettaja vs. kirjailija

Lapsena haaveilin olevani aikuisena roskakuski, hieman vanhempana taas kerroin äidilleni, että minusta tulee kirjailija. Äiti sanoi, ettei kannata, ei sillä kirjoittamalla kukaan elä. Äiti oli väärässä, mutta vain tuon yhden kerran. Muuten äiti on tietenkin aina oikeassa. 

Nyt olen kirjoittanut työkseni miltei 14 vuoden ajan, niin tv-käsikirjoituksia, mainoksia kuin proosaakin. Kirjailijaksi olen voinut kutsua itseäni vuodesta 2009, jolloin kirjoittamani nuortenkirja, Teinistä tähdeksi - Kuinka Sarasta tuli Peppi, julkaistiin. 

Roskakuskin hommista en ole enää haaveillut, mutta olen joskus miettinyt, että näissä kahdessa ammatissa on kuitenkin jotain samaa. Kirjoittamisessa ja kirjailijan ammatissa ei mielestäni nimittäin ole sellaista mystistä gloriaa, mitä tämän ammatin ylle aina välillä pyritään sovittamaan. Pohjimmiltaan kirjoittamisessa on kyse ennalta suunnitellun reitin ajamisesta ja siitä, että matkan varrelta kerää mukaan muiden jätteitä, jotka toimitetaan perille niin, että niistä voi jatkojalostaa jotakin käyttökelpoista.

Kirjailija suunnittelee reitin (tarina), jota pitkin hän lähtee ajamaan (kirjoittamaan), hän poimii kohtaamiltaan ihmisiltä ideoita, puhetta, persoonia ja mitä tahansa muuta aineksia (ns. jätteitä), välillä saatetaan eksyä reitiltä, mutta yllättävät mutkat tuovat vain vaihtelua reittiin, jolle lopulta löydetään takaisin. Reitin lopussa kirjailijalla on “auto” täynnä aineksia, jotka ovat vieneet hänet päämäärään eli jätteenkäsittelylaitokselle (kustantamo tai tuotantoyhtiö). Täällä työskentelevät taitavat ihmiset (kustannustoimittajat tai tv-maailmassa tuottajat ja ohjaajat) jatkokäsittelevät kirjailijan tuoman lastin ja lopulta siitä syntyy valmis teos.

Ennen kaikkea molemmissa hommissa vaaditaan vahvoja perslihaksia, sillä istumaan joutuu paljon. Sekä tietenkin sitä, että sietää paljon paskaa.

Ehkä siis olen onnellinen, että olen nyt tilanteessa, jossa olen voinut yhdistää kaksi lapsuuteni haaveammattia. Äitikin on ihan tyytyväinen.